Susi

Susi

Olen aina pitänyt sutta yhtenä mystisimpänä eläimenä. Susi on usein mielletty varjoissa yksin kulkevana ja ulvovana petona, joka voi syödä vaikka pienen lapsen. Tämä ei ole kylläkään tuulesta temmattu väite sillä historiassa lapsia on suden suuhun joutunut.  Pääasiassa susi oli uhkaksi ihmisen omaksi katsomalle eläinjoukolle, metsässä laiduntavalle karjalle. Myös metsästyskoirat ja porot ovat joutuneet susien hyökkäysten kohteeksi.

Sudet elävät 2–15 yksilön laumoissa, jotka koostuvat yleensä johtajaparista ja näiden jälkeläisistä. Lauman jäsenten keskinäiset siteet ovat vahvat. Lauman reviirin koko määräytyy ravintotilanteen ja susitiheyden perusteella.

Nykyään sutta suojellaan koska susikannat ovat merkittävästi vähentyneet ja laji on uhanalainen (Suomessa n. 220-245 yksilöä).  Suojelun avulla kantaa on saatu elpymään, mutta samalla susien yleisin kuolinsyy on myös salametsästys.

Susi on edelleen kaikista suurpedoistamme vaikeimmin hallittava riistalaji siinä mielessä, että susiin liittyy useita eri tyyppisiä konflikteja. Laji on hävitetty jo aikoinaan lähes sukupuuton partaalle, josta se on kuitenkin päässyt jonkin verran elpymään ja levittäytymään itäiseen ja läntiseen Suomeen.

Somessa käytävä susikeskustelu on ollut useita vuosia hyvin värikästä ja tunteitakasta. Susien aiheuttamat vahingot saavat ihmiset herkästi pelkäämään, josta on syntynyt räikeitä ja ei aina niin totuuden mukaisia keskusteluja. Tämä tuo oman haasteensa susien suojeluohjelman toteuttamiseen ja kultaista keskitietä on usein vaikeaa löytää.

Susikantaa suojellaan susikannan hoitosuunnitelmalla, josta voit käydä lukemassa lisää alla olevasta linkistä

Uudessa susikannan hoitosuunnitelmassa on useita eri toimenpiteitä, joilla pyritään hallitsemaan susiin liittyviä konflikteja ja turvaamaan elinvoimainen susikanta. Toimenpiteet liittyvät esimerkiksi tutkimukseen, vahinkojen ennaltaehkäisyyn ja korvaamiseen, viestintään ja kannanhoidollisiin toimiin.

http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161865/MMM_2019_24.pdf

                                                          Metsä miulle mielen anto

                                                          Susi suuren ymmärryksen.

Ninja

Kettu

Kettu

Kettu on aina ollut minulle satumetsien iloinen seikkailija, jota ei huolet paina. Kettu on selviytyjä joka mukautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Esimerkiksi cityketut ovat oppineet herkästi löytämään parhaimmat ruoka-apajat ja selviytyvät yllättävän hyvin liikenteen ja ihmisten keskellä. Helsingissä cityketut ovat jo tuttu näky. Niiden läsnäolo kaupungissa on tuonut jonkin verran haittoja mutta suurin hyöty niistä on citykanien vähentämisessä sanoo Ylen haastattelussa ollut ammattimetsästäjä Hannu Luoto. Haittana on lähinnä olleet pesän rakentaminen asuntojen kivijalan juureen tai terassin alle, jonne kantavat hurjat määrät ravintoa. Mätänemään jäänyt ravinto houkuttelee puolestaan rottia. Kettu voi levittää myös tauteja ja olla uhattuna aggressiivinen. Hyöty on kuitenkin haittaa suurempi.

Kettua on pidetty rajojen läpäisijänä. Se on oiva apu maanviljelijälle hiiriä ja muita viljaverottajia pyytävänä eläimenä mutta myös kana- ja munavarkaana päässyt vihollisen rooliin. Ketun sopeutuminen erilaisiin tilanteisiin tekee siitä melkoisen selviytyjän ja onhan se monesta selviytynytkin.

Ketun kaunis ja lämmin turkki on ollut aina haluttua tavaraa. Jo ensimmäiset kaksijalkaiset tulijat alkoivat himoita ketun kaunista turkkia itselleen. Myöhemmin turkispyynnin syy muuttui ja pyyntimäärät kasvoivat: viimeistään rautakaudella ketunnahoista tuli valuuttaa. Myös raha-sanamme juurena on kaupattavaa turkisnahkaa, esimerkiksi juuri ketunnahkaa merkinnyt kantagermaanin skrahā. Näkyvimmät asusteet ovat olleet kettuhattu ja kaulaa koristava kettupuuhka. Ennen kettumetsälle lähtöä on tehty metsästysloitsuja, jossa saaliinhaltialle on luvattu hopea -tai kultarahan pantiksi saalisonnesta. Kun kettu saatiin kiinni, vuoli metsästäjä kolikosta hitusia, jotka jätettiin metsään. Näin haltia oli tyytyväinen ja metsästäjä sai turkkinsa.

Mytologiassa ketulla on myös ollut vahva paikkansa noidan apulaisena Kalevalassa, shamaanin apueläimenä ja jopa kristillisessä mytologiassa kettu toimi viestin tuojana Jumalan pojan syntyessä. Saamelaisessa mytologiassa kettu yhdistetään myös revontuliin. Revontulista eli Tuliketusta käytettiin myös nimitystä Tulikko tai Tulikokko.  Uskottiin, että kun Tulikettu juoksi tuulispäänä Lapinmaan tuntureilla sen turkki kipinöi synnyttäen revontulet. Metsämies, joka saisi Tuliketun kiinni olisi rikas koko elämänsä.

Kettu on päässyt myös vahvaksi osaksi lasten runoihin, lauluihin ja satuihin. Luultavasti havainto kettujen hellästä hoivasta jälkeläisiään kohtaan on tuonut tämän iloisen ja uteliaan puuhkahännän lasten maailmaan.

Minä laulan lasten kiälell

Ketun kiälell keikuttelen.

Ninja

Metsäkauris ja valkohäntäpeura

Oviseinä on osmon luista, 

periseinä petran luista, 

karsina kapehen luista, 

sivuseinä sirkun luista, 

laki lahnan suomuloista

Näin kuvataan Kalevalassa tupaa, jota on kuvattu jopa Tuonelan tuvaksi. Myös kanteleen kopan kerrotaan alkujaan olevan peräisin peuran luusta. Kansanrunoissa ja mytologiassa peura ja hirvi sekoittuvat ja niitä on käytetty toistensa synonyymeinä. Peura esiintyy erillisenä olentona lähinnä muutamissa metsästysloitsuissa ja häälauluissa. Peuraa ja kaurista ei liene osattu ennen taksonomian luokitteluja erotella, on kuitenkin arveltu, että sana tarvas on voinut kuvata kaurista joissakin yhteyksissä. 

Metsäkauris on pieni, noin 65 - 75 cm korkuinen hirvieläin. Suomessa metsäkaurista tavataan etelässä Lapin maakunnan etelärajalle asti. Metsäkauriin esiintymisestä Suomessa esihistoriallisella ajalla ei ole fossiili- tai luulöytöjä. On kuitenkin arvioitu, että myöhemmin historiallisen ajan alussa se olisi ollut metsäpeuran ohella tärkeä riistaeläin, joka hävisi 1500-1600-luvuilla sukupuuttoon kylmän kauden vallitessa. Sittemmin valkohäntäkauris on levittäytynyt takaisin Suomeen sekä luontaisesti että siirtoistutusten myötä. 

Valkohäntäpeura on metsäkaurista suurempi, noin 90 - 110 cm korkea. Sille tunnusomaista on pitkä vakea häntä, joka nostetaan pystyyn varoitussignaaliksi. Valkohäntäpeura on tuotu Suomeen 1930-luvulla. Valkohäntäpeuran nimestä on ollut erimielisyyksiä, sillä vuonna 2008 nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti nimen muuttamista valkohäntäkauriiksi. Kuitenkin lainsäädäntö tuntee valkohäntäpeuran edelleen peurana ja esimerkiksi suomen kielen lautakunta on suhtautunut kielteisesti vakiintuneiden nimien muuttamiseen. 

Lähteet:

- Kaski 2019 Myyttiset eläimet

- Suomen Riistakeskus

- Wikipedia

Maaliskuussa taivaalla tapahtuu

Maaliskuun lopussa siirrytään kesäaikaan ja päivä on jo yötä pidempi, pimeät tunnit vähenevät Etelä-Suomessa 11 tunnista 8 tuntiin. Planeetoista taivasta hallitsee Venus, joka on nähtävissä myös päivällä ja paljain silmin, iltaisin sen seurana nähtävillä kiikareilla Uranus ja Merkurius. Talviset tähtikuviot ovat nähtävillä lounaassa, eteläistä taivasta vartioi Leijonan tähtikuvio, Suuri Karhu eli Otava sijaitsee lähes taivaan laella. Vain keväisin ennen aamunkoittoa on nähtävillä matalalla eteläisessä horisontissa Vaa'an ja Skorpionin tähdistöt sekä Skorpionin kirkkain tähti, punaisena vilkuttava Antares.

2.3

Kuun ensimmäinen neljännes klo. 21.57

9.3

Täysikuu klo. 19.48

16.3

Kuun viimeinen neljännes klo. 11.34

18.3

Kuu aamulla lähellä Jupiteria aamulla

20.3

Kevätpäiväntasaus klo. 05.50

Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä, päivä alkaa pitenemään

24.3

Uusikuu klo. 11.28

28.3

Kuu lähellä Venusta illalla

29.3

Siirrytään kesäaikaan

Kelloja siirretään aamuyöllä eteenpäin 03 –> 04

(Lähde: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

JMLN

Mäyrä, Supikoira ja Näätä -sulassa sovussa mäyrän linnakkeessa

Mäyrä, Supikoira ja Näätä -sulassa sovussa mäyrän linnakkeessa

Mäyrä

Jos hämärässä sinua vastaan tulee leveäntukeva lyhytjalkainen lyllertäjä, joka tuhisee, röhkii, rapistelee ja tonkii maata, olet silloin törmännyt luultavimmin mäyrään, tai metsäsikaan, kuten ennen saatettiin sanoa. Mäyrä on helppo tunnistaa myös värityksestä; valkoisessa päässä on selkeät mustat juovat. Mäyrillä on pitkät kynnet, joten sen tassut on luodut kaivamiselle. Erityisesti mehevien toukkien kaivelu on mäyrälle mieluista puuhaa. Mäyrä ei ole kuitenkaan ronkeli syömisissään, sille kelpaa lähes kaikki mitä se sattuu löytämään: marjat, hedelmät, viljat, jyvät, sammakot, lintujen munat, hunaja, hyönteiset yms.

Mäyrä on Suomen eläimistön huippua, mitä tulee pesäkolon kaivamiseen. Pesäkolo, tai paremmin sanottuna luolasto kaivetaan koko perheen eli klaanin voimin, ja tietysti myös asutetaan yhdessä. Seuraava mäyräsukupolvi perii hyvin toimivan luolaston aina edeltäjiltään, joten sama pesäpaikka on saattanut olla käytössä kymmeniä, tai jopa satoja vuosia. Luolastossa on kymmeniä, tai parhaimmillaan satoja metrejä käytäviä, ja useita uloskäyntejä. Tarkka mäyrä rakentaa tietysti myös ulkohuussin, eli ulosteet tehdään pesäluolaston ulkopuolelle käymäläkuoppiin.

Mäyrälinnakkeet ovat kysyttyä tavaraa myös vuokramarkkinoilla. Mäyrän luolaston sivuhaaroista saattaa löytää supikoira, näätä tai kettu itselleen oivan sopen. 

Mitat: 

pituus 60-90cm

häntä 11-20cm

paino 5-18kg

 

Supikoira

Supikoira on koiraeläin, joka ei hauku. Suomeen supikoira levisi 1960-luvulla, ja koska se on äärettömän sopeutuvainen ja mutkaton elelijä, niin supikoiria on nykyään suomessa arviolta miljoona yksilöä. Supikoiralla on pyöreä pää ja kasvoilla rosvonaamari, sillä on lyhyet jalat ja se liikkuu melko kömpelösti. Valitettavan usein näkeekin tienvarsilla auton alle jääneitä supikoiria.

Pelästyessään supikoira juoksee pakoon valkoinen hännänalus pystyssä, kuin hätäsignaali, tai toisinaan se saattaa painautua maahan ja tekeytyä kuolleeksi, maaten dramaattisesti jopa kieli ulkona.

Supikoira on mäyrän tavoin kaikkiruokainen, joten nälkäiseksi se ei jää koskaan. Supikoira etsii mielellään valmiin pesäkolon, jossa se nukkuu talviunta vaikkapa mäyrän alivuokralaisena.

Mitat:

pituus 45-70cm

häntä 18-25cm

paino  5-8kg

Näätä

”Jos vastaan tulee Näätä, niin pakoon täyttä päätä”-laulavat oravat ja hyppivät puiden hentoisilta oksilta toiselle pois näädän ulottuvilta. Jos joudutaan kilpajuoksuun, näätä saattaa myös voittaa, ja silloin näätä herkuttelee. Toinen tärkeä ja mieluisa ravinto näädälle on myyrät.

Näätää kutsutaan myös kultakurkuksi, näädän kellanvaalean kaulalaikun mukaan. Muutoin näädän turkki on lämpimän ruskea. Näädän kaunis turkki ajoikin lajin miltei sukupuuttoon toisen maailmansodan jälkeen.

Näätä liikkuu ketterästi sekä kiipeillen, että maassa. Näädän pitkä ilmaloikka puusta toiseen saattaa olla jopa 3-4 metriä. Vaikka näätä on vikkelä ja ketterä hyppijä, se kuitenkin liikkuu valtaosan ajastaan maassa. Se on myös ainoa näätäeläin, joka kykenee vetämään kynnet piiloon, joten ne eivät kulu turhaan.

Näätä on arka eläin ja se välttelee asuttuja seutuja, tästä syystä näätää ei usein pääse näkemään. Näädän liikkeistä voi saada kuitenkin aavistuksen sen jättämistä reviirimerkeistä, joita ovat ulosteet, jotka näätä tekee muusta ympäristöstä korkeammalle näkyvälle paikalle, kuten kivelle.

Näätä synnyttää 2-5 poikasta puun koloon. Usein näätä hyödyntää valmiita pesiä, kuten telkän pönttöjä, palokärjen pesäkoloa, tai vaikkapa mäyrän pienempää sivuonkaloa. 

Mitat

pituus 45-55cm

häntä 20-30cm

paino 1-2kg

Kirjoittaja Elina

 

Lähteinä tekstissä hyödynnetty:

Valste, J. 2007. Nisäkkäät Suomen luonnossa. Otava.

Ryhänen, E. 2012. Me selkärankaiset. Lasten keskus.

Bjärvall, A., Ullström, S.2010. Suomen nisäkkäät. Otava.

Lappalainen, Vaajakallio, Suomi-Vihonen. 1997. Nisäkäskirja-Suomalaisia nisäkkäitä-. Weilin Göös.

Retkipäivä Helsinkiin- Luonnontieteellinen museo, Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

22.2.2020 kuulostaa juuri sopivalta retkipäivämäärältä!!! Ei muuta kun porukka kasaan ja suunta kohti Helsinkiä. Päivä oli aurinkoinen ja kovin keväinen, vaikka elettiinkin vielä helmikuun viimeisiä ”talvi”päiviä. Pikkubussi lähti matkaan Lappeenrannasta 7.30 ja tavoitteena oli saapua Helsinkiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Menomatkalla viimeisteltiin tulevan päivän aikataulut, minuuttiakaan ei saa jäädä hukkaan, oli periaatteemme! 

 

Saavuimme sovitusti ennen 11.00 luonnontieteellisen museon edustalle, ja tästä hajaannuimme pienempiin porukoihin tutkimaan museon antia. Suomalaiset nisäkkäät vetivät ensimmäisenä puoleensa. Oli mahtava huomata, että opiskelumme oli tuottanut tulosta; mehän tunnistimme suurimman osan eläimistä!!! Kysymyksiäkin kuitenkin heräsi:

Miten erotat peuran ja kauriin? No peuran sarvet on lapamaiset. Entäs onko tuo valkohäntäpeura vai valkohäntäkauris?? Jostain muistan lukeneeni, että peura on eläin, joka näyttää Petteri Punakuonolta, ja muut on kauriita? Miksi toisella kanahaukalla on juovat vaakatasossa, ja toisella pystyssä?

Pari tuntia vierähti hujauksessa kierrellen ja kaarrellen ja museon upeita näyttelyitä ihaillen. Liito-oravan jätökset on nyt tuttuja kaikille ja suosikkilepakkolaji on valittu. Kultasakaalinkin osaamme nyt tunnistaa, jos se joskus sattuu eteemme jolkottelemaan.

 

Seuraava kohde oli Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha. Monille meille paikka oli uusi, joten odotuksia vierailulle oli paljon. Taas jalkauduimme pienemmissä porukoissa tutkimusmatkalle. Puutarha jakautui erilaisiin kasvihuoneisiin, joissa oli kasveja maapallon eri osista, tropiikista aina aavikon kaktuksiin. Jokaisessa kasvihuoneessa sai aistia aivan omanlaisestaan tunnelmasta, tuoksuista ja väreistä. Itselleni mieluisin huone oli karu, mutta niin upean moninainen aavikkokasvihuone, lisäksi kosteamman olosuhteiden isot palmukasvipuut olivat upean näyttäviä. Kolibrikukka jäi mieleen väripilkkuna, ja se mahtavan kokoinen sitruuna!

 

 

Kaiken kaikkiaan kasvitieteellisessä puutarhassa vierailu herätti kiinnostusta itselle vähän vieraampaan aiheeseen...tulisikohan minusta sittenkin joskus viherpeukalo? Ei yhtään hassumpi idea, ainakin tänne on tultava vielä uudelleen myöhemmin keväällä ja kesällä. Nythän meidän vierailuaikana monet kasvit eivät olleet vielä kukintavaiheessa, eikä puutarhan ulkopihaa juuri voinut näin talvella ihailla.

 

Kiitos kaikille osallistujille mukavasta reissusta! Uutta opittiin, vanhaa kerrattiin ja ideoita tulevaisuuteen saatiin taas roppakaupalla.

Kirjoittaja Elina

Talviyöpyminen Kurkisuolla 14.-15.2.2020

Talviyöpyminen Kurkisuolla 14.-15.2.2020

Tammikuulle suunniteltu talviretki siirtyi lumen puutteen takia helmikuulle. Eipä olleet lumiset olosuhteet tuolloinkaan, mutta pakkasta saatiin sentään muutama aste.

Perjantaina saavuttiin Kurkisuolle illansuussa, ja juuri ennen pimeän tuloa saatiin leirit pystyyn. Tulin ensimmäisenä paikalle, ja olin juuri sytyttelemässä tulia tuvan kamiinaan, kun koulun auto saapui pihaan tuoden mukanaan täyden lastillisen innokkaita retkeilijöitä.

Pystytimme porukalla puolijoukkueteltan, ja omat telttamme, kenellä sellainen oli mukana. Minulla oli ensimmäistä kertaa testissä loppukesällä hommaamani talviteltta. Se tosin jäi vähän löysälle maaston muodosta johtuen. Mutta kun sateita ei ollut luvassa, ei haitannut vaikka päällimmäinen kangas hieman laskostui. Vesi- tai lumisateella teltta olisi pitänyt kiinnittää huolellisemmin. Nyt ei edes talvikiiloja tarvittu, kun pehmeään sammalmattoon sai tavalliset kiilat laitettua.

Puolijoukkueteltta 

Teltalle löytyi paikka kuusen alta

Osa porukasta kävi tekemässä meille riu`un metsän siimekseen, kun tuvalla ei ole vielä käymälää. Riuku osoittautui oikein toimivaksi toiletiksi.

Perjantai iltana tarinoitiin, kahviteltiin ja paistettiin iltapalaksi lettuja nuotion äärellä. Iltakävelylläkin käytiin koulun kodalla. Yö meni allekirjoittaneella odotetusti huonosti nukkuen. Tuntui, että olisin valvonut koko yön, mutta ilmeisesti torkahtelin kuitenkin aamuyöstä.

Lettujen paistoa iltanuotiolla

Osa porukasta nukkui sikeästi puolijoukkueteltassa, ja joku kokeili nukkumista ihan taivasalla sammalvuoteella.

Joku rohkea uskaltautui nukkumaan taivasalla

Aamulla huollettiin makuupussit ja muut vermeet ulos kuivahtamaan. Teltan sisäkatto oli aivan märkä. Yöllä ei tuullut yhtään, joten teltan ilmastointi oli riittämätön. Olisi pitänyt nukkua niin, että ovessa olisi ollut vain hyttysverkko paikoillaan. Silloin tuuletus olisi ollut ehkä riittävä.

Porukalla laitettiin puolijoukkuetelttakin kasaan, ja siinä riittikin viihdettä kerrakseen. Voimaa ja yhteistyötä vaadittiin, ja sitähän meillä oli.

Omatoimisen aamupalan jälkeen kävimme ns. talkoovoimin tekemään meille kaavailtuja hommia. Tupaa piti tilkitä pellavariiteellä, naulat vaihtaa takorautaisiin koukkuihin, puita kaataa ja halkoa. Kaikille riitti hommaa ja osa hommista jäi vielä odottelemaan seuraavaa kertaa.

Puunkaatoharjoitus

 Metsäkoululta saimme mukaamme Aki opettajan, jonka johdolla puita kaadettiin ja sahattiin turvallisesti.

Repuille ja rinkoille saatiin kauniit takorautaiset koukut tuvan seinälle

Työn touhussa tulikin jo nälkä ja jokainen valmisteli oman lounaansa. Lounaan päätteeksi juotiin vielä lähtökahvit ja tuumattiin, että paljon saatiin aikaan ja retki oli kaikin puolin onnistunut. Retkelle osallistuneiden tekemisen meininki oli vahva!

Retkestä tarinoi yökukkuja Paula